Hevosten hyvinvointia läpinäkyvästi

Markku Saastamoinen (MMT, dosentti) toimii johtavana tutkijana Luonnonvarakeskuksessa ja on Mittarit hevosen hyvinvoinnin arviointiin-hankkeen ohjausryhmässä. Kaksiosaisen blogitekstin toisessa osassa Markku pohtii lähinnä hevosten hyvinvoinnin mittaamista ja eläinten hyvinvointilakia.

Hevosten hyvinvoinnin tarkastelu on monisäikeinen asia jo pelkästään siitä syystä, että hevosia käytetään moniin eri tarkoituksiin ja erilaisissa paikoissa. Hevosala eroaa oleellisesti kotieläintuotannosta ja muista eläinlajeista Hevosten rotukirjo on suuri ja hevosia pidetään sekä ansaintatarkoituksesta että harraste-eläiminä – niillä myös kilpaillaan. Siksi hyvinvoinnin mittarointi on vaikeaa. ”Mitä ja miten mitataan missäkin osassa tätä laajaa kokonaisuutta”, miettii Markku ja jatkaa: ”Mikä on todellinen läpinäkyvyys? Onko ala kiinnostunut vain siitä mikä näkyy julkisesti?”

Hevosen kotiympäristö muodostuu erilaisista pitopaikoista tai ”sen osista” (tarhat, pihatot, laitumet jne.) sekä muista hevosista. Markku pitää tärkeänä arvioijien kykyä huomioida olosuhteiden lisäksi myös yksittäisten hevosten reagointi ja käyttäytyminen. ”Olosuhteita voidaan arvioida, mutta vaikeus on eläimen toiminnan havaitsemisessa – haasteita tuo myös se, että hevoset vaihtavat pitopaikkaa ehkä useinkin”.

Kilpailutoiminnassa säännöt määrittävät hyvinvoinnin. ”Kuitenkaan esimerkiksi ravikilpailuiden hyvinvointitarkastusten tulokset eivät ole julkisia, eikä niitä ainakaan systemaattisella tavalla käytetä hyvinvoinnin kehittämisessä”, Markku kyseenalaistaa ja jatkaa: ”Yleisö pääsee näkemään hevosten käsittelyä ja olosuhteita kilpailuissa, samoin vaikkapa ratsastuskouluissa. Mutta näiden lisäksi hevosia pidetään, valmennetaan, käytetään, kuljetetaan jne. ympäristöissä, jotka eivät ole mitenkään julkisen yleisön silmän alla. Kukaan ei valvo, millaisia harjoitusvälineitä tai -menetelmiä hevosilla käytetään.”

Hyvinvoinnin takaamiseksi ei riitä, että eläinten pidolle asetetut lakisääteiset vaatimukset täyttyvät. Tuleva eläinten hyvinvointilaki on Markun mielestä jo nyt vanhanaikainen eikä sisällä hyvinvoinnin kannalta kaikkia tutkimuksen hyvinvoinnille osoittamia tärkeitä asioita.
Esimerkiksi veden vapaa saanti jätettiin tulevassa eläinten hyvinvointilaissa pois, vaikka se on oleellinen osa hevosen hyvinvoinnin perustaa. Myös päivittäinen ulkoilu- tai liikkumismahdollisuus ja tarhaaminen riittävän suurissa jaloittelutarhoissa on osa hevosten hyvinvointia.

Markku vertaa, kuinka hevosalalla saataisiin kattava osallistuminen hyvinvoinnin edistämiseen samalla tavalla kuin muussa kotieläintuotannossa: yli 95 % Suomessa tuotetusta maidosta, naudanlihasta ja sianlihasta tuotetaan tiloilla, jotka kuuluvat sertifioituihin nautatilojen terveydenhuollon seurantajärjestelmään Nasevaan tai sikaloiden terveysluokitusrekisteriin Sikavaan. Sertifikaatti kertoo kuluttajille siitä, että järjestelmiin kuuluvilla maito- ja lihatiloilla tehdään ennakoivaa ja suunnitelmallista työtä eläinten terveyden ja hyvinvoinnin sekä elintarviketurvallisuuden edistämiseksi.

Vaikka Markun mielestä nyt kehitteillä oleva hevosten welfare qualityyn perustuva mittaristo on haasteellinen saada toimimaan kaikissa tallitoiminnan ja hevosten käytön muodoissa, se on onnistuessaan hyvä: ”Päästään tarkastelemaan hevosten jokapäiväistä elämää, eikä vain kilpailutilannetta – edellyttäen että lähes kaikki hevosten pitopaikat ovat mukana. Kotieläintuotannossa tämä on huomattavan selkeää, kun eläimiä käytetään vain yhteen tarkoitukseen, rotuja on vain muutama, samoin ruokintatapoja jne. Hevosten hyvinvoinnin mittaaminen voi olla kallis toteuttaa, ja juuri kustannusten vuoksi muilla eläimillä onkin kehitetty järjestelmiä edullisemmiksi. Vaativatko organisaatiot, että kaikki erilaista toimintaa harjoittavat tallit osallistuvat järjestelmään? Jos eivät, niin merkitys ja vaikuttavuus heikkenee. Voivatko talliyritykset ulosmitata kustannuksia palveluidensa hinnoittelussa?” aprikoi Markku.

Tekstin kokosi haastattelun pohjalta Terhi Thuneberg